Noutopuuhia

Taas sai omistajat hävetä silmät päästään! Treenaillessa noutoesineen luovutusta istuen tapahtui kummia. Päätettiin Heidin kanssa aloittaa helposta ja tehdä paljon toistoja ihan tuossa jalan vieressä. Tällä oli tarkoitus keskittyä ennen kaikkea luovutustekniikkaan noutomatkan sijasta. Siinä kesti hetken, että Ruska tajusi mistä on kyse. Ei kuitenkaan niin kauaa että olisi ehtinyt kumpikaan osapuoli kunnolla turhautumaan. Aiemminhan Ruska oli tottunut noutamaan esineen "suoraan käteen", eli koiran rynnistäessä kohti ojennettiin käsi ottamaan vastaan noudettava asia. Tässä onnistuttiinkin muutama päivä sitten hieman yli 200m matkalla suoraa pellonsyrjää, mistä oli pakko leijua myös pentueen FB-ryhmässä.


Tätä istualtaan luovutusta treenaillessa tuli vastaan hieman oudompi ilmiö: noutoesinettä alettiin paloittelemaan (eli jalka päälle ja nypitään hampailla) ja riepottelu oli luovutusta mukavampaa. Katosivatpa korvatkin siinä samalla, ja huomio piti hakea toruvampaan sävyyn. Tämä nyt ei kuitenkaan ole se koira, joka meillä on edelliset 3 viikkoa noutanut "into piukeena" kaikenlaista solmulelusta mädäntyviin pieneliöihin, joten jossain täytyy mättää. Yksi ajatus oli, että juuri vaihtuneet hampaat olisivat jossain roolissa noutohaluttomuudessa.

Samat ongelmat jatkuivat tänäänkin aamulenkin yhteydessä järjestettyjen noutotreenien osalla. Kanidummyä vain järsittiin ja nakeltiin, hyvä jos edes kuunneltiin ohjeistusta välissä. Näin jatkui siihen asti, kunnes isäntää rupesi nyppimään. Ei auttanut kuin lähteä hakemaan edes yksi onnistuminen, jotta voitaisiin lopettaa hyvillä mielin reenit siltä erää. Mikä lie ahneus kuitenkin vei voiton, koska isännän mielestä tämäkin piti hakea vähän pidemmällä noudolla. Ei sitten vain välitettäisi miten luovutetaan.

Noh, ei muuta kuin Ruskalta perse tonttiin, odotuskäsky ja isäntä kanidummyn kanssa tallustelemaan. Viitisen metriä koirasta sitten liioitelluin liikkein laskettiin (ei tiputettu) dummy maahan ja takasin koiran luokse. Nouda! Ja sehän nousi. Perkele! Sehän myös luovutti täysin oikein: hanuri pellossa ja vasta irti-käskystä (joka kyllä tuli heti kun käsi ilmaantui dummyn alle). Hyvä tyttö! Mitenkäs jospa kuitenkin... ja siitä sitten Ruskalta perse tonttiin ja isäntä taas dummyn kanssa hakemaan etäisyyttä. Kymmenisen metriä ja koira seuraa katseellaan tiiviisti. Jätetään tähän. Sama homma, ja sama luovutus. Ei juma! Uudestaan! Koira paikalleen ja 20 metriä väliä. Nyt vielä isäntä tekee kulman ja lähtee ~45 astetta dummyn ja koiran linjasta poispäin. 20 metriä sinne, käsky noutoon ja mitä vielä! Istuen ja käskystä vasta irti, lihapullaa anovan katseen säestämänä. No, ei ollut kuin kuivamuonaa, mutta sitä saikin sitten vähän runsaammin. Lopuksi hetsattiin vähän vielä dummyllä, ikään kuin palkinnoksi.

Eli kyse olikin siitä, että aliarvioitiin koiran "ambitiotaso" tuossa istuen luovutuksessa. Ei sitä kiinnostanut jaloista noukkia yhtään mitään, kun oli jo päässyt viipottamaan satametrisiä. Taas muistui kasvattajan sanat siitä, miten hyvän koiran tietää siitä ettei tarvi ihan joka asiaa kädestä pitäen opettaa. Ja jälleen kerran alkoi se hävetys ja nolotus oman koiran aliarvioinnista!

Kotimatkalla oli kiva kantaa dummyä.
Sauvamummoillakin riitti päiviteltävää
"Onko se rusakko?" - "Ei kun lelu..."