Hyvää uutta vuotta!

Joulu meni ehkä vähän turhankin nopeasti tänä vuonna. Uusi vuosi tekee jo tuloaan, ja Ruskan vastustuksesta huolimatta kinkunjämät päätyivät (hernekeitto)pataan eivätkä kitaan. Nyt uudenvuodenaattona jännitetään, miten Ruska sietää ilotulitteiden ääntä - paukkuhermo on aiemmin ollut hyvä, mutta uudenvuoden valot ja välkkeet lähietäisyydellä ääneen yhdistettynä ovat kuitenkin oma haasteensa. Illan koitoksiin valmistauduttiin tekemällä päivälenkki metsään, jossa Ruska sai juosta sydämensä kyllyydestä.

Vuoden viimeisten päivien dokumentaatiota vielä muutamassa valokuvassa. Oikein hyvää uutta vuotta 2012!

"Will pose for food"

Joulupukki toi ihanan luun!

Isäntäväen ollessa töissä, Ruskalla pitää myös kiirettä. Ensin jyrsitään seinää, sitten tanssitaan puuhassa syntyneessä seinäpölyssä, ja lopuksi tepsutellaan vielä uusi printti sohvaan.

Maailman pisin koira

Hampaiden teroittelua uudenvuodenaattona 2011

Epic dog. Kukkulan kuningattarelta puuttuu vain viitta.

Hoidossa

Isäntäväen lähtiessä ruotsinlaivalle kellumaan, Ruska pääsi elämänsä toista kertaa yökylään. Etukäteen meitä ihmisiä hiukan jännitti, koska Ruska edellisellä yökyläreissulla ikävöi jonkun verran, ja on lisäksi ollut viime aikoina hieman levoton myös kotiin yksin jäädessään. Mm. hampaiden harjauksesta on tullut varoitusmerkki, jonka nähdessään Ruska parkkeeraa itsensä tukevasti isäntäväen eteen varmistamaan, ettei kukaan karkaa. Valitettavasti tuollaiset rakkaudenosoitukset tulevat vain ignooratuksi, koska nuori neiti ei päätä siitä, milloin ihmiset minnekin liikuskelevat.

Hoidossa Ruskalla oli mennyt kuitenkin oikein hyvin - köh, lukuunottamatta pieniä alkukankeuksia kuten hoitopaikan isäntäväen sänkyyn pissaamista, kun torumista vastaan piti vähän protestoida. Alkuikävästä toivuttuaan Ruska oli kuulemma käyttäytynyt kuin kunnon perhekoira, leikkinyt nätisti ja innoissaan seitsemänvuotiaan koiranhoitajan (ja hänen vanhempiensakin :) kanssa, ja pitänyt korviakin mukana suurimman osan ajasta.

Kotiin palatessaan Ruska oli kuitenkin tavattoman iloinen oman isäntäväen nähdessään, mutta muisti myöhemmin olla myös hieman loukkaantunut. Lähitulevaisuudessa koitetaan saada vähän muutakin hoidossaoloharjoitusta, ja myös harjoitusta muista koirista samassa huushollissa (Ruska on suhtautunut hieman mustasukkaisesti toisiin koiriin ainakin koirapuistossa, tosin muualla ei olla samaan ilmiöön törmätty). Jos vain isäntäväki malttaa laskea Ruskaa hoitoon, meillä kun oli ihan kauhea ikävä!!

Oma kotisohva kullan kallis :)

Kuvareportaasia Kuusamosta

Täältä pesee luvattua kuvareportaasia pikkuneidin seikkailuista Kuusamossa, tuolla lintujen perässä laukkaamisen ja ja kakassa kieriskelyn luvatussa maassa :D

Isäntäväki joutui nöyrästi toteamaan, että kanalintujahti on vaikeaa, jos sitä ei oikein vielä osaa, ja vaikka koirakin pelaa hyvin puolivuotiaaksi, niin meidän ohjaamistaidoilla linnut pysyvät vielä kaukana padasta. Äärimmäisen kivaa oli kuitenkin, tilanteitakin saatiin välillä, ja Kuusamon metsissä olisi helposti viihtynyt pidempäänkin.

Hyvin jaksoi pikkuneiti juosta edellä, ja isäntä perässä...

Reippaana ja nättinä purossa virkistäytymässä

Nuotiopaikan virallinen valvoja

Asia on vakava :D

Ensimmäiseltä mökiltä Hillakerosta maisemat Keronjärvelle eivät olleet pöllömmät.



Kimppapäikkärit maistuivat parhaalta...




...mutta kelpasi uni yksinkin. Mökissä oli metsästä tultua toisinaan hieman viileää, jolloin Ruskakin viihtyi peittojen alla. Huomaa unilelu.



Teerikukko lensi ystävällisesti pihaan treenikaveriksi, mutta tällä kertaa treeni jäi stalkkaukseen ikkunasta.

Kun muut olivat Kuusamossa, Ruska oli Rivieralla... reissun toisella mökillä Mursunniemessä ei myöskään ollut kehnompia rantoja.

Aargh, missä se on, missä se on??!! Ruska äkkäsi näädän hajun, ja olisi halunnut kaivaa otuksen esiin vaikka maapallon läpi. Harmi, että näädän hetkeä aiemmin ollessa ihan näkyvillä parin metrin päässä pikkuneidistä, neiti oli aivan omissa maailmoissaan...

Reissu-Ruska

Lomat tulivat ja menivät - taas kerran. Vietimme reilun viikon verran Kuusamossa, missä Ruska ja isäntäväki pääsivät kunnolla ihmettelemään kanalintujen jahtaamista komeissa vaaramaisemissa.

Kuusamon touhuista enemmän omassa kuvareportaasissaan, kunhan matkalaiset toipuvat kotiinpaluun aiheuttamasta kulttuurishokista. Tällä kertaa keskitytään täysin siihen, miten hieno reissukoira Ruskelista kuoriutui.

Autoilu on ollut Ruskasta hiukan inhottavaa toistaiseksi, eikä voi syyttääkään kun reissut ovat taittuneet ilmastoimattoman vanhan fiiatin takapenkillä kesähelteillä. Nyt isäntäväki kuitenkin jännitti turhaan pitkää reissua, koska Ruskalla naksahti täysin uusi vaihde päälle: autoilu ei olekaan kamalaa!

Reissussa kertyi yhteensä yli 2000 ajokilometriä, joiden aikana ei kuulunut ensimmäistäkään piippausta tai näkynyt yhtään kuolavanaa. Takapenkiltä kuului korkeintaan kuorsausta, sekä toisinaan maiskutusta ja makoisaa piereskelyä neidin kääntäessä kylkeä, huolimatta siitä, että fiiat jaksoi posottaa sekä pitkiä ajomatkoja, että hankalia, kuoppaisia metsäteitä, joilla sora ropisi auton pohjassa.

Myös käskyyn "autoon" suhtauduttiin ihan uudella reippaudella, varsinkin sen jälkeen kun selvisi, että autolla mennään kohti mukavia lintumetsiä.

Hyvä Ruska! Ehkä ensi vuonna autoillaan vielä pidemmälle :)

Vaikka autoilu sujuikin, piti aloituspäivänä vielä kytätä kärryä epäluuloisena, olihan siellä kykitty iso osa kahdesta edellisestä päivästä. Ei kai sinne enää pidä mennä?!

Viikon edetessä myös taukoja vietettiin takapenkillä tuulensuojassa, täysin hyvillä mielin.

Suurin osa autoilusta kului näissä merkeissä.

Tuleva teiniprinsessa?

Ihana, kiltti ja kultainen Ruskeli on viime viikkoina ruvennut hieman protestoimaan, jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, joten kerrotaan välillä ihan vaan kuulumisia kotoa metsästyskoirailun sijaan.

Yksin jäädessään seinien kulmat ovat maistuneet muutamaan otteeseen (huoh), ja viime viikolla löysimme neidin myös sängystämme nukkumasta, kun oli fiksuna likkana keksinyt miten makuuhuoneen ovi avataan.

En se minä ollut!

Kotona ollessamme pieni prinsessa taas on ollut kovin huomionkipeä, ja keksinyt piippauksen ja riehumisen jalon taidon, jos huomiota ei tarpeeksi heru. Viime aikoina olemme myös heränneet yöllä piippaukseen muutamaan otteeseen... Erityisesti Ruskaa harmittaa jos jompikumpi meistä lähtee pois kotoa, vaikka rauhoittuukin yleensä nopeasti sen jälkeen.

Hieman hankalan tilanteesta tekee se, että yksin pitää olla kun isäntäväki käy töissä. Hieman turhauttavan tilanteesta puolestaan tekee se, että olemme kovin huolellisesti harjoitelleet yksinoloa vähän kerrallaan heti pienestä pitäen, samoin kuin huomion antamista silloin kun meille sopii, eikä aina sitä pyydettäessä. Oletusarvo on kuitenkin toistaiseksi, että kyseessä on jokin alkavaan teini-ikään liittyvä juttu, joka menee aikanaa ohi jos löydämme sopivat keinot tilannetta helpottamaan sekä yksin että yhdessä kotona ollessa. Kotona ollessa pitää varmaan vähän kiristää ruuvia sääntöjen noudattamisen kanssa, mutta toisaalta tarjota sitten huomiota ja kivaa tekemistä vastapainoksi. Ja töissä ollessamme olemmekin jo hankkineet muuta purtavaa seinien sijaan, sekä järjestäneet tarvittaessa mummolavoimat ulkoilutusavuksi (en nyt viittaa sitten purtavalla näihin mummolavoimiin :D).

Positiivisena nouttina mainittakoon, että teini-iän lähestymisestä huolimatta korvat ovat kenties hieman paremmin päässä kuin aiemmin. Ja kaiken kaikkiaan Ruska on kuitenkin mukava koira, jonka kanssa viettää aikaa myös kotona, vaikka joskus mutkia matkassa onkin (epäilemättä isäntäväen aiheuttamina tavalla tai toisella ;).

Opinnot

Ruska, perjantaina 16 kg ja eilen viisi kuukautta, tuntuu oppivan kaikenlaista ja kehittyvän hienoksi koiraksi isäntäväestä huolimatta ;) Me ensikertalaiset koiranomistajathan huojumme joka suuntaan erilaisia neuvoja kuullessamme, ja mietimme koko ajan, mitä pitäisi tehdä enemmän, paremmin ja eri tavalla, jotta osaisimme Ruskalle kertoa, mitä haluamme sen tekevän, ja motivoida neitiä vielä tekemään niin.

Isäntäväellä on siis kovin vähän treenifilosofiaa, mutta yksi asia, johon olemme alusta saakka pyrkineet, on se, että ei yritetä opettaa liikaa, ainakaan niin kauan kun vähissäkin asioissa on haasteita. Olemme ajatelleet, että Ruskan ei tarvitse oppia mitään ns. ylimääräistä, kunhan se osaa tehdä työnsä metsästyskoirana ja on lisäksi jokseenkin yhteiskuntakelpoinen koira myös kaupungissa, koska sellaista asutamme.

Tässä tämänhetkinen lista asioista, jotka haluaisimme itsemme ja Ruskan omaksuvan - eivät sinänsä missään järjestyksessä:

- Kontakti
- Luoksetulo
- Talutushihnassa kulkeminen ilman, että isäntäväellä on kädet sijoiltaan
- Pysähtyminen
- Istuminen ja maahanmeno, ja niissä paikallaan pysyminen
- Kontakti
- Linnun hakeminen, seisominen ja käskystä ajo (+ pysähtyminen linnun siivittäessä): kaksi ensimmäistä Ruska tuntuu osaavan ihan itsestään, kaksi viimeistä on vielä vähän hakusessa.
- Nouto: Maalta osaa noutaa jo aika täydellisesti, nyt pitäisi vaan jatkaa uimakoulua
- Ja sokerina pohjalla, kontakti... kaikki muu vaikutta helpolta, kun vaan saa koiran kuuntelemaan joka tilanteessa. Helpommin sanottu kuin tehty!




Osaa etsiä ja seistä, ja ainakin viiriäisiä myös syödä...



Maahanmeno sujuu kun pyydetään...



...Ja luoksetulo on niin vauhdikas, että emäntä tulee joskus taklatuksi.

Mutta tylsäksi menisi jos aina vaan treenattaisiin, joten Ruskalla on muutakin tärkeää ohjelmaa.



Esimerkiksi kukkapellossa laukkaaminen on pikkutytölle tärkeää.





Kuten on myös ojassa kahlaaminen.



Jokaisen pienen prinsessan pitää osata antaa isille litsari.

On myös hyvä taito osata samaan aikaan nukkua ja vilkuttaa :)

Noutopuuhia

Taas sai omistajat hävetä silmät päästään! Treenaillessa noutoesineen luovutusta istuen tapahtui kummia. Päätettiin Heidin kanssa aloittaa helposta ja tehdä paljon toistoja ihan tuossa jalan vieressä. Tällä oli tarkoitus keskittyä ennen kaikkea luovutustekniikkaan noutomatkan sijasta. Siinä kesti hetken, että Ruska tajusi mistä on kyse. Ei kuitenkaan niin kauaa että olisi ehtinyt kumpikaan osapuoli kunnolla turhautumaan. Aiemminhan Ruska oli tottunut noutamaan esineen "suoraan käteen", eli koiran rynnistäessä kohti ojennettiin käsi ottamaan vastaan noudettava asia. Tässä onnistuttiinkin muutama päivä sitten hieman yli 200m matkalla suoraa pellonsyrjää, mistä oli pakko leijua myös pentueen FB-ryhmässä.


Tätä istualtaan luovutusta treenaillessa tuli vastaan hieman oudompi ilmiö: noutoesinettä alettiin paloittelemaan (eli jalka päälle ja nypitään hampailla) ja riepottelu oli luovutusta mukavampaa. Katosivatpa korvatkin siinä samalla, ja huomio piti hakea toruvampaan sävyyn. Tämä nyt ei kuitenkaan ole se koira, joka meillä on edelliset 3 viikkoa noutanut "into piukeena" kaikenlaista solmulelusta mädäntyviin pieneliöihin, joten jossain täytyy mättää. Yksi ajatus oli, että juuri vaihtuneet hampaat olisivat jossain roolissa noutohaluttomuudessa.

Samat ongelmat jatkuivat tänäänkin aamulenkin yhteydessä järjestettyjen noutotreenien osalla. Kanidummyä vain järsittiin ja nakeltiin, hyvä jos edes kuunneltiin ohjeistusta välissä. Näin jatkui siihen asti, kunnes isäntää rupesi nyppimään. Ei auttanut kuin lähteä hakemaan edes yksi onnistuminen, jotta voitaisiin lopettaa hyvillä mielin reenit siltä erää. Mikä lie ahneus kuitenkin vei voiton, koska isännän mielestä tämäkin piti hakea vähän pidemmällä noudolla. Ei sitten vain välitettäisi miten luovutetaan.

Noh, ei muuta kuin Ruskalta perse tonttiin, odotuskäsky ja isäntä kanidummyn kanssa tallustelemaan. Viitisen metriä koirasta sitten liioitelluin liikkein laskettiin (ei tiputettu) dummy maahan ja takasin koiran luokse. Nouda! Ja sehän nousi. Perkele! Sehän myös luovutti täysin oikein: hanuri pellossa ja vasta irti-käskystä (joka kyllä tuli heti kun käsi ilmaantui dummyn alle). Hyvä tyttö! Mitenkäs jospa kuitenkin... ja siitä sitten Ruskalta perse tonttiin ja isäntä taas dummyn kanssa hakemaan etäisyyttä. Kymmenisen metriä ja koira seuraa katseellaan tiiviisti. Jätetään tähän. Sama homma, ja sama luovutus. Ei juma! Uudestaan! Koira paikalleen ja 20 metriä väliä. Nyt vielä isäntä tekee kulman ja lähtee ~45 astetta dummyn ja koiran linjasta poispäin. 20 metriä sinne, käsky noutoon ja mitä vielä! Istuen ja käskystä vasta irti, lihapullaa anovan katseen säestämänä. No, ei ollut kuin kuivamuonaa, mutta sitä saikin sitten vähän runsaammin. Lopuksi hetsattiin vähän vielä dummyllä, ikään kuin palkinnoksi.

Eli kyse olikin siitä, että aliarvioitiin koiran "ambitiotaso" tuossa istuen luovutuksessa. Ei sitä kiinnostanut jaloista noukkia yhtään mitään, kun oli jo päässyt viipottamaan satametrisiä. Taas muistui kasvattajan sanat siitä, miten hyvän koiran tietää siitä ettei tarvi ihan joka asiaa kädestä pitäen opettaa. Ja jälleen kerran alkoi se hävetys ja nolotus oman koiran aliarvioinnista!

Kotimatkalla oli kiva kantaa dummyä.
Sauvamummoillakin riitti päiviteltävää
"Onko se rusakko?" - "Ei kun lelu..."